Miaaaau!

Meillä on nyt viikon asunut Mia. Mia on Canin ystävien parivuotias kissaneiti.  

Mia tuli meille lainaan, kun sen omistajat eivät pystyneet opiskelu- ja työkuvioiden takia tänä keväänä pitämään sitä. Oltiin puhuttu, että kissa olisi kiva, mutta ei ehkä kuitenkaan nyt ryhdytä siihen sitoutumaan. Canin ystävät oli muistaneet tämän kun olivat miettineet kissan kohtaloa. Ja niin kävi, että nyt ollaan ainakin puoli vuotta kissallisia.

Olen viikossa ehtinyt pyörtää jo useamman kissanomistajuuteen liittyvän päätökseni. Kun kissa tuli puheeksi, talouden miespuolisen jäsenen huolena oli että kannattaako sitä ottaa kun siihen kiintyy ja sitten se kuitenkin pitaa antaa pois. Olin reteästi sitä mieltä että ei tuo ole ongelma eikä mikään, kun sen tietää alusta asti. Viime sunnuntaina oli Mian ensimmäinen päivä meillä. Ja illalla allekirjoittanut jo alkoi punoa mitä ovelampia juonia sille päivalle kun takaisinluovutus tapahtuu.. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Olin myös päättanyt etta kissahan ei sitten tule makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä iltana se oli niin raukka oven takana että sovittiin että se saa tulla makkariin, mutta pidin kiinni siitä että missään nimessä ei sitten sänkyyn. Canin huoli oli että miten sen pystyy tönimaan alas jos yöllä herää ja löytää nukkuvan kissan vierestään. Saattoi olla että sanoin tahan muutaman huumorishenkisen kommentin, ja ekana yönä tönittiinkin kissa pari kertaa maahan. Kunnes sitten toisena yönä heräsin itse siihen, etta kissa kehräsi vieressa. Ei varmaan tarvitse kertoa missä kissa nukkuu nykyään.

Mutta kattokaa nyt toista, voiko sille sanoa ei!

On ilmoja pidelly!

Viime viikolla hujahti pari päivää taas lumilomaillen! Lumisade alkoi tiistaina heti aamusta, ja koulubussit starttasivat iltapäivästa normaalia aikaisemmin. Siinä vaiheessa sää näytti jo siltä että eiköhän tästä lumiloma tule, mutta koska Istanbulissa voi käydä mitä vaan, ei voinut olla varma ennen kuin pormestari antaa virallisen julistuksen. Illalla vierailimme työporukalla katsomassa työkaverin pienta vauvaa, ja siellä opet sitten tuulettelivat virallisen julistuksen tullessa. Kotiin lähtiessa taas ymmärsi miksi koulut suljetaan - taksia ei saanut mistään, bussit kulkivat miten sattuu, autot matelivat hätävilkut päällä, joten ei auttanut kuin tarpoa jalkapatikassa metrolle - tai minun tapauksessa kotiin, kun matka ei ollut siitä enää pitkä. (Ja joo, nyt saattaa joku miettiä että mitä siellä taksia etsitään jos kävellenkin pääsee -  joo-o, taksinkäyttö on vähän lähtenyt lapasesta kun se on huomattavasti halvempaa..) Istanbulin lumisade eroaa Suomen lumipyryistä siinä että se a) sataa vaakasuorassa eli tuuli on sen mukainen ja b) hiutaleet ovat valtavia, vedensekaisia, ja vain pientä värikynää käyttäen voitaisiin puhua ihan lumipalloista. Eli lumisateen jälkeen sitä on kotiin päästessään aika elävä lumiakka. Mutta on se lumi silti vaan niin kivaa! 

Uutisista luin, että lunta tuli paikoin jopa 75 senttimetriä! Meidän seuduilla ei niin paljoa, ehkä noin 25 senttäi, mutta silti ihan kunnolla kuitenkin siis. (Samalla luin, että näiden kahden päivän aikana kaupungin miehet oli käyttäneet 18 534 tonnia suolaa ja 926 tonnia 'kemikaalisia ratkaisuja' katujen aukipitämiseen. Jokseenkin hullua, ei uskalla edes alkaa pohtimaan etät mitä tuo saa aikaan luonnossa..) Ja keskiviikko oli kyllä erikoinen päivä: saman päivän aikana paistoi aurinko, satoi viitisentoista senttiä lunta, ukosti ja tuli rakeita. Ja lumi ja ukkonen samanaikaisesti. Aivan uutta meteorologista tietoa!

Nyt alkaa varmaan lumilomat olla tässä, kun kohta kalenteri kääntyy maaliskuulle. Tälle talvelle niitä kertyi kuusi päivää - ihan kivat ylimääräiset lomat, kiitos talvi!

Paremmat kuvat on vielä kamerassa, mutta eiköhän näilläkin pääse tunnelmaan.. Huomasin muuten, että oon näköjään melkein kaikissa teksteissä sivunnut jotenkin lunta, lomaa, tai lumilomaa (mutta onhan se nyt siistiä, lomailla lumen takia, ai että!) Seuraavaksi yritän kuitenkin vähän laajentaa aihepiirejä, hmm...

Viime hetken dokkaria

Sain muutama viikko sitten vinkin mainiosta dokumentista, joka on Areenassa vielä, tai siis valitettavasti enää, kaksi päivää. Katsoin ohjelman mielenkiinnolla, ja kirjoitin aiheesta pitkän blogitekstinkin, mutta erinäisistä tietoteknisistä ongelmista johtuen se niinkuin pari muutakin valmiiksi kirjoittamaani tekstiä katosivat. Noh, aion kirjoittaa asiasta vielä uudelleen, mutta mikäli Turkin nykytilanne kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi kurkkaamaan tuon Mustavalkoinen Turkki-dokkarin! Lupaan omia kommenttejani lähipäivinä, samoin kuin lomakuulumisia kunhan vaan saan kuvat purettua kamerasta! 

Mukavaa loppuviikkoa - täällä otettiin taas loman jälkeen vähän kevyemmin ja pidettiin tänään lumilomaa. Huomenna kuitenkin luvassa vesisadetta ja töitä!

Ja tässä vielä linkki areenaan: Mustavalkoinen Turkki

Naapurisopua

Mukavaa lauantaita!

Täällä aurinko paistaa, ja eilen alkoi loma. Hyvä, vaikka Suomen hanget olisivatkin houkutelleet.. Oleskelulupa-asia päättyi lopputulokseen Byrokratia 3 - Elisa 0, joten täällä ollaan. Onneksi äiti tulee katsomaan lastaan ensi viikolla, ja päästään yhdessä reissamaan, Turkin sisällä.

Ensimmäinen lomapäivä tuli aloitettua kodinhoidolla: kunnon siivous, pesukone pyörimään, ja omenapiirakka uuniin. Omenapiirakasta ei tosin ollut itselle kuin vähän maistiaisia - se kun päätyi naapureiden pöytään. Ai kuinka? No, tähän löytyy selitys paikallisista perinteistä. Eilen illalla oltiin juuri tultu kotiin ja pohdittiin että mitä jaksetaan laittaa ruuaksi, kun ovikello soi. Can meni avaamaan, ja tuli kohta takaisin, mukanaan iso lautanen täynnä ruokaa. Tai ruokia, sillä löytyi niin alkuruokaa, pääruokaa kuin jälkiruokaakin. Ovella oli ollut naapurin pappa, joka selitti eilisen olevan hänen isänsä kuolinpäivä, ja sen muistoksi tapoihin kuuluu kutsua sukulaiset syömään ja jakaa ruokaa myös naapureille. Pappa ei ollut kuitenkaan ollut mitenkään murheen murtama, isä kun oli kuollut jo 1999. Kyllä, eli kuusitoista vuotta sitten. 

Tapoihin kuuluu että lautasta ei palauteta tyhjänä, joten palautettiin se sitten omenapiirakalla täytettynä. Meidän talo on pieni, vain viiden asunnon kolmikerroksinen talo. Turkissa naapurisuhteet ovat perinteisest tiiviit, mutta Istanbulissa tämä ei useinkaan päde, vaan täällä monet elävät Suomessakin usein tuttuun tyyliin naapureita vaan törmätessään moikaten. Meidän talossa taas naapurin eläkeläispari edustaa perinteistä tyyliä. Aikaisemmin ollaan jo saatu lihaa (syksyllä vietettiin kurban bayramia, uskonnollinen juhla jonka perinteisiin kuuluu jakaa lihaa sukulaisille ja naapureille - ja siis myös teurastaa eläimiä) ja aşurea, sekametelisoppamaista jälkiruokaa. Syy aşureen meni multa vähän ohi, mutta hyvää se kyllä oli. Tähän asti herkut ovat tulleet kertakäyttöastioissa, joten tätä ennen ei ole tarvinnut tehdä vastalahjoituksia. Muutenkin tämä parivaljakko on oikein ystävällinen ja avulias. Ensimmäisinä päivinä kävivät kutsumassa mut teelle Canin ollessa vielä töissä, ja keskusteltiin hyvä tovi mun turkin sanavaraston avulla joka tuohon aikaan oli noin viisi sanaa. Tuli ainakin varmasti selväksi että kaikki heidän asunnossaan oli mielestäni "tosi hienoa". Papan kanssa myös hoidettiin meidän sohva sisälle ja kasaan, hän kun halusi välttämättä tulla auttamaan sohvamiehet nähtyään - omasta mielestäni olisin kyllä selvinnyt aivan hyvin itsekin tuohon aikaan ainakin jo kymmenen sanan sanavarastollani. Mutta siis mukavia ihmisiä, ja minusta ihmisen on hyvä tuntea naapurinsa. (Tästä asiasta meidän taloudessa tosin ollaan hieman eri mieltä, ja siksi muiden naapureiden kanssa mennään moikkauslinjalla, koska oma sanavarasto ei vielä(kään) riitä sen kummempaan tutustumiseen eivätkä muut naapurit ole olleet aktiivisia tutustumaan..)

Kaksi seuraavaa viikkoa lomaa, joten luvassa intensiivistä turkin opiskelua, laiskottelua, äiti-tytär-laatuaikaa, ja ehkä myös aktiivisempaa blogikirjoittelua!

Eilisen ruuat ehti hävitä ennen kuin mieleen tuli kuvaaminen, ja sama kävi tämän päivän lautaselle, joten jäljellä on siis vain jämät. Mutta koska vanha totuus "kuva ois kiva" piristää kummasti, niin tässä. Ps. Taustalla tänään viimein asennettu keittiön verho. Ikea, tuo jokaisen yksinkertaista muotoilua ja näkkileipää kaipaavan ulkoskandinaavin pelastus.

Lunta ja byrokratiaa

Viime päivinä on tullut lunta tupaan, monellakin tapaa. Ensinnäkin Istanbuliin tuli kunnon talvi. Tämän ansiosta viime viikolla kolme päivää kului lumilomalla - kun mittari painuu tarpeeksi pakkaselle ja lunta tulee, niin koulut menevät pormestarin (vai mikä kuvernööri se kaupunkia johtaakaan) määräyksellä kiinni. Niin sitten kolmena iltana jännitettiin että onko töitä vai ei. Suomalaisestahan tämmöinen tuntui ensialkuun ihan naurettavalta (vaikka ei siinä että lomapäivissä olisi ollut jotain valittamista) mutta tarkemmin tilannetta seurattuani en ihmettele enää yhtään että tällaisinä päivinä lapset ja koulubussit halutaan pois liikenteen seasta kesärenkailla sutimasta. Meidän alueella lunta ei tullut yhtä päivää lukuunottamatta kovin paljoa. Lumi-iltana oli pakko lähteä ulos hiljaisille kaduille nauttimaan kaiken alleen peittävästä valkoisesta vaipasta. Muistin taas miksi pidän niin paljon talvesta.

Työmatkalla perjantaiaamuna lunta vielä riitti

Katuja suolataan vähän reippaammalla kädellä kuin Suomessa - tämä kaikki siis suolaa, ei lunta

Yhden lumilomapäivän vietimme työkavereiden kanssa hamamissa, ja samalla reissulla otettiin lumisia kuvia Sultanahmetin nähtävyyksistä. Yllättäen tosin kamerasta loppui akku ensimmäisten kuvien jälkeen joten julkaisukelpoisia kuvia ei tämän enempää..

Lumilomalla tuli lunta tupaan myös byrokratian muodossa. Tai oikeastaan byrokratia tuotti ongelmia jo joulunaikaan, kun yritin lähteä joululoman viettoon Suomeen. Kentällä poliisi kertoi, että eipä lähdetäkään, tai sitten ei ole takaisin tulemista seuraavaan kolmeen kuukauteen. Oleskelulupaprosessini on ollut täynnä sekä omia että muiden virheitä - hakemus väärälle asemalle, aivan vääriä neuvoja poliiseilta ja matka Sveitsiin, kaiken kaikkiaan piiiitkä ja sekava tarina mutta lopputuloksena se että, no, oleskelulupaa ei ole ja sen saamiseksi tarvittava tapaaminen on helmikuun lopussa. Ja sitä ennen ei ole maasta poistumista. Turkkilaiseen tapaan kaikessa kannattaa koittaa mahdollisia muttaentäjossittenkin-konsteja, ja olin jo varma että sellainen löytyi, mutta ensimmäinen polisiilaitoksella vietetty lumilomapäivä osoittikin asian olevan toisin. Nyt toivo on enää toisessa turkkilaisessa muttaentäjossittenkin-konstissa, eli kontakteissa. Kaikki serkun kummin kaimojen yhteydet on nyt otettu käyttöön ja toivotaan että tämä toimisi, mutta saattaapi olla ettei seuraavallakaan lomalla tammikuun lopussa ole vielä Suomeen asiaa. Tiistaina ärsytti ja harmitti hirveästi, mutta sitten kotiintultua kuuntelin dokumenttia Syyrian pakolaisista ja totesin että no, kyllä ne asiat vaan voisi olla huonomminkin. Että etiäpäin, sanoi mummo lumessa.

Ja itse asiassa lumi jo suli - valitettavasti byrokratiaongelmat kyllä jäivät.

Eka!

No niin, nyt se on viimeinkin pystyssä – blogi! Monet tietävät että tästä on puhuttu jo viimeiset puoli vuotta, mutta tuuma ei ole vaan muuttunut toimeksi, ennen kuin nyt.  Pitkään pohdintaan on johtanut itsekriittisyys oman tekstin suhteen, epäilys siitä että keksiikö sitä nyt sitten kuitenkaan mitään kirjoitettavaa, ja pahimpana ongelmana - mistä blogille nimi! Kaikista hmm, mielikuvituksellisista nimiehdotuksista (hylättyjen listalla mm. Elisan blogi sekä Suinulan sulttaani seikkailee) lopulta nimeksi päätyi tämä - koska Bospori on lempipaikkani Istanbulissa ja no, onhan se aina uskottavaa jos voi viitata Nobel-kirjailijaan. Nykyaikana tämä oman elämän Kalle Päätalous on niin helppoa, joten nyt annetaan siis mennä ja alan kirjoittaa – luvassa sekalaista tekstiä elämän eri osa-alueilta (huomaatte että puolen vuoden miettimisaika ei ole tuonut mukanaan kovin tarkkaa blogikonseptia). Elämä kun siis sijoittuu tällä hetkellä Istanbuliin, niin siten myös teksteistä suurin osa tullee sijoittumaan Istanbuliin. Ensimmäisen kirjoituksen osalta lyhyestä virsi kaunis, ja aloitetaan muutamilla juurikin aiheeseen ja tunnelmaan virittävillä kuvilla!